keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Vähän niin ja näin

Ongelmia on tiedossa,
kun elellään kevytmielisesti.
Kaikki pannaan nyt asialliseen kuntoon.
Sitä sanotaan kulttuuriksi.
Joka jutulle on oma laatikko,
ja päälle pannaan siistit etiketit.
Sieltä löytyy vastaus visaisiin kysymyksiin,
mikä oikein on ja mikä väärin.

[Herrasväki], miten lepsusti olemme eläneet,
vähän niin ja näin.
Kun tehtiin jotain hassusti,
se heti toistettiin.

Mikä oli aamulla väärin,
on illalla ihan oikein.
Välillä homma menee päin honkia,
vaikka yrittää olla vain kiltti.

[Nyt kaikki tehdään toisin ja sukkelaan.
Ei ikinä enää rauhassa ja verkkaisesti.
Nyt kaikki pakataan muovipusseihin
ja meille pureksitaan kaikki valmiiksi.]

Kaikki on sattumaa
ja jutut menevät omalla painollaan.
Mehän tahdoimme vain,
että kaikilla olisi kivaa itsensä ja toistensa kanssa.

Emme ikinä tajuneet,
että olimme hupsutelleet.
Elämänasenne ratkaisee
ja myös hännän asento.

Mikä käy kekkereissä,
ei sovi ollenkaan talliin.
Elämä voi muuttua kerrassaan,
kun kapuaa mäntyyn katsomaan.

San. Tove Jansson & Lars Jansson
Säv. Erna Tauro
Suom. Marjukka Eronen
[Suomennos on tehty alkuperäisen version pohjalta; hakasuluilla merkityt kohdat eroavat muumiversion sanoista.]

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.
Siis kaksin kerroin yksin peloissaan
hän sytytteli yöllä lamppujaan
ja ryömi peiton alle vinkumaan
kun kuului hemuleitten tassuttelu tiellä
ja mörkö huusi pitkään pimeässä siellä.
Ja kaikkialla lamput syttyvät ja ovet lukitaan
kun kaikki mönkiäiset lohduttavat toisiaan.
Vaan kuka lohduttaisi nyytiä, vaikka tällä näin:
on yöllä kamalakin kamalampi, päivällä toisin päin.

Kun aamun harmaa usva kaiken peitti
ja valo vielä nukkui hämärässä,
hän huolestuneen katseen ulos heitti
ja tuumi että selvittiinhän tässä-
vaan hattuni mä kyllä ennen syön
kuin vietän täällä seuraavan yön.
Hän usvan turvin pakeni ja katos kokonaan
ja ovet auki jätti hän ja lamput palamaan.
Ja jälkeenpäin hän harmitteli omaa tyhmyyttään
kun sateen sekä tuulen päästi taloon pesimään.
Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja kertois että uusi
ja onnellinen perhe muutti taloon kello kuusi.

Ja nyyti kulki vaan ja kulki maailmalla,
ei nähnyt missään tutun tuttua.
Ja vaikka kansaa oli paljon kaikkialla
ei nyyti aloittamaan päässyt juttua
kun sanomaan ei kyennyt; kas heipä hei!
Nyt juteltaisko hiukan vaiko ei?
Siis neljä vilijaanaa ajoi vihellellen ohi siitä.
Kun homssuja on kahdeksan, ei yhdet vaunut heille riitä.
Ja mymmeli kai sitoo seppelettä kaulalleen,
vaan nyyti juoksi piiloon, oli hiljaa yksikseen.
Nyt kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois vaikka näin:
jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin.

Kun matkalaukku painoi, nousi kuuma hiki
ja ahtaat kengät hiersi kantapään.
Kun illan pitkät varjot saapui vihdoin liki
ei ollut varpaistakaan enää mihinkään.
On laukku sentään hyvä, eipä uskoiskaan
niin hyvin sille sopii nyyti istumaan.
Ja silloin tuuli lumoavan soiton meren takaa toi,
kun muikkunen se kesän poukamassa musisoi.
Ja laukkua ei muikkusella ollut, eikä koskaan tule olemaankaan
ja kenkiä ei vihevien niityn poika tunne ollenkaan.
Siis kuka lohduttaisi nyytiö: on laulun mahti
suurempi kuin laukun. Siitä askeleelle tahti!

Ja nyyti kulki uuvuksissa länttä kohti,
hän yksin oli, yksin, yksin niin.
Kas, hemuleitten puisto valaistuna hohti
ja raketteja siellä ammuttiin,
ja kansaa puitten alla karkeloi
kun pelit pelasi ja soitto soi!
On karusellit täynnä homssuja (kolmetoista kaikkiaan,
sai nyyti lasketuksi) ja heidän ilmapallojaan!
Ja iso hemuli söi ison pannukakun hilloineen,
vaan nyyti oli taaskin ihan yksikseen.
Siis kuka lohduttaisi nyytiä ja sanoisi: ei kukaan
sinua huomaa ellet itse mene mukaan!

Niin nyyti lähti siitä meren rantaan
ja löysi näkinkengän, suuren, valkean.
Hän astui varovaisesti hienoon santaan,
ja tuumi: löysin ihmeellisen maailman.
Ja hattuunsa hän kauniit kivet keräsi
ja meri oli tyyni ja yö heräsi,
ja kauaksi on jäänyt hemuleitten raskas tömistys
ja kadonnut on mörön kauhistava mörköys.
Siis nyyti riisui kankänsä ja huokaisi: hohoi,
on kaikki hyvin, miksi iloinen en olla voi?
Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois: yksinään
ei kukaan nauti edes näkinkengästään.

Ui valtameren mustaa aavaa pitkin
niin yksinäinen pullo, ui ja ui
ja lipui rantaan, kuten arvasitkin,
ja pullopostipulloks paljastui.
Sen kirje oli lyhyt, suruinen,
ja vesi oli tahrannutkin sen.
Vaan nyyti tavasi ja luki, selvän sai
ja auttoi siinä kirkas kuutamokin kai:
…niin kauheasti pelkään mörön mörinää
kun hämärässä olen ihan ilman ystävää…
siis lohdutathan minua, jos olet kiltti peikko,
on pimeää ja olen pieni tuittunen ja heikko…

Se kirje oli nyytin ensimmäinen.
Hän kätki sen siis taskun sopukkaan.
Ja koska tuittu oli myöskin yksinäinen
ja sitä paitsi tyttö sekä peloissaan,
kas, nyyti tuli rohkeaksi niin,
kuun alla ui ja vaipui haaveisiin,
ja sitten laukun tyhjensi, sen teki veneekseen,
ja kengät jäivät rannalle ja hattu kivineen,
kun maininkien viemänä hän lähti seikkailuun.
Ja kesäyö on kaunis yö, kun yö on heinäkuun,
kun joku jotakuta kohta lohdutella saa
ja kaikki muuttuu uudeksi, kun seikkailukin odottaa.

Ja aamun taivas oli pilvinen ja harmaa
kun valaat suihkuttivat ilokseen.
Ja hemulikin pulikoitsi: ihan varmaa
on että vesi kylmää on! Se huusi varpailleen.
Nyt nyyti tervehti ja sanoi: jossain päin
me varmaan tapasimme äskettäin!
Kas, vilijaana siinä vilkutteli veneestään
ja homssut soutelivat -nyyti laski yhdeksään-
ja viides homssu tervehti ja nyyti huusi: hei!
mua kukaan ennen huomannutkaan ei!
Niin mielellään seurassanne viivähtäisin,
vaan kuka lohduttaisi tuittua, jos tänne jäisin.

Jo häämöttivät vuoret takaa horisontin,
nuo villit asuinsijat mörköjen.
Yhdeksäntoista homssun ja yhden rontin
kun nyyti näki kalastavan laulellen,
hän virkkoi: suokaa anteeksi jos muuan matkamies
nyt kysyy: onko tuittu ollut täällä kukaties?
On, lauloi rontti, -tuittu hiukset valloillaan.
Hän karkas eilen kotoaan ja oli suunniltaan.
Vaan minne juoksi, missä on hän, sitä tiedä en,
sen mörkö tietäköön, kai tietääkin, niin arvelen.
Vaan kuka lohduttaisi tuittua, en tiedä ollenkaan
kun olen lomalla ja kalastelen vaan.

Kun vähitellen illan hämärässä
nuo karvamönkiäiset esiin käy
ja kihisevät kiilusilmin pimeässä
-ei niistä totisesti muuta näy-
niin yksinäinen nyyti parka, pieni peikko
kai koetti olla suuri eikä yhtään heikko…
kun sitten vuorten takaa kuuluu mörön mörinää
niin nyyti heti ensimmäiseen koloon lymyää
ja ryömii sieltä äkäisenä jalkaa polkien:
en melkein yhtään pelkää nyt kun olen kiukkuinen!
Mun täytyy lohdutella tuittua, en saa nyt olla arka!
Hän pelkää viesä enemmän, se pikku tuittu parka.

On tienoo äkkiä niin hiljainen ja musta
ja mörkö niin kuin vuori tuijottaa,
ja jäinen maa on täynnä kammotusta,
kun kuustakin pois värit putoaa.
Ja nyyti sanoi: helppoa ei tule olemaan!
Tuo mörkö on niin kamala etten luullutkaan!
No ensin hurja sotatanssi rohkeutta toi
ja sitten hampaat mörön häntään jotta kipunoi!
Ja mörkö ällistyi ja juoksi pakoon yksi kaksi -
siis tuittu kyynelien läpi näki nyytin voittajaksi.
Ei pienen tuitun peloittelu ole vaikeaa,
ja lohduttelu, arvaathan, on vielä helpompaa

Noin vaiti katsoivat toisiansa,
nyyti, tuittu, kuutamossa kuu.
Ei ihme vaikka nyyti jaloistansa
kävikin heikoksi ja mykistynyt suu
ujosti sanoi vain: kirje vois
kai kaiken selvittää -ja meni pois!
Hän tahtoi kirjoittaa -näkinkengästään
ja hemulista ja kuinka yksinään
hän oli -ajatuksistaan ja pelostaan.
Hän yritti ja yritti, ei päässyt alkuunkaan.
Jos tahdot, lukijani, heitä lohduttaa,
kirjoita nyytin puolesta, niin tuittu kirjeen saa.

(tässä on kirjepaperia. Postimerkkiä ei tarvita. Pane kirje vaikka ruusupukettiin, niin tuittu huomaa sen varmasti.)

Ja tuittu ruusut sai ja kirjeen luki
ja nimenkin hän tarkaan tavasi.
Ah, posket punaruusut häntä puki
ja nyytille hän sylin avasi
ja kuiskas: unohda jo mennyt kamaluus,
on edessämme kaikki kauneus ja ihanuus:
on meri jota nähnyt en mä milloinkaan
ja kauniit näkinkengät joita poimitaan.
He lähtivätkin heti matkaan vilijaanan myötä
ja kaikki homssut hurrasivat heille pitkin yötä,
nyt juhlavalot valaisevat meren mustaa selkää.
Nyt lohdutamme toisiamme, emme koskaan enää pelkää!

...ja sitten elivät he onnellisina elämänsä loppuun asti...


San. Tove Jansson
Suom. Kirsi Kunnas
Säv. Peter Lundblad, Heikki Mäenpää

Vaarallinen matka

Tänä aamuna oli Sanna
ihan kauhean kiukuissaan
ja riiteli kissallensa
(niin sattuu toisinaan).

Se nääs oli ikivanha
ja laiskin näillä main,
se oli sellainen kissa
joka rakastaa ruokaa vain.

Se löysi lepopaikan
ruohosta rehevästä,
vaan Sanna tokaisi: -Hyi,
minä en pidä vihreästä!

Se mikä on tylsää, aina
ihan samannäköistä on,
niin tänään kuin huomennakin,
ja se tylsyys on loputon!

Jos uhkaisi vaara suurin,
minä nauraisin sille näin,
se tylsyyden loppumaan saisi,
kaikki menisi nurinpäin.

Mitään ei halua nähdä hän ja kissa vieläkin vähemmän
ja silmälasinsa asettaa hän päälle ruohikon vihreän -
vaan siitä ne äkkiä katoavat, niistä ei näy jälkeäkään,
ja tilalla ovat uudet, ihan oudot näöltään.
Kissa nukkui, lihava, raukea,
poski tassun päällä;
niitty oli tyhjä ja aukea,
tuuli vain kuiski täällä...

Ja silloin hän uusilla laseillaan näki näyn kaamean niin:
tuli vanha kissa suunnattomaksi, se kasvoi taivaisiin,
se sähisten hiipi tiehensä, omat seikkailut kutsuivat,
oli hampaat sillä kuin tiikerin ja silmät kuin majakat!
-Kissa, suo anteeksi minulle!
Sanna parkaisi.
-En ole vihainen sinulle,
kunhan et karkaisi!

Hän metsään juoksi, vaan kaikki nyt oli siellä jotain muuta,
ei sammalmättäitä näkynyt, ei yhtään kuusipuuta.
Hän katsoi sinne ja katsoi tänne ja sinne tänne juoksi
ja huomasi metsän muuttuneen veteläksi mangrovesuoksi.
Ja Sannan kuva täytti nyt
suon mustan pinnan näin,
niin hurjalta se näytti nyt
kuin kissan äskettäin.

Nyt kuului kun jotain lähestyi ja litisi liejun pinta,
ja Sanna huusi: -Käärmeitä! Voi! Se on minusta hirmuisinta!
Ei täällä voi kukaan viipyä edes puolen minuutin vertaa,
jopa ulkonäköni kamalan minä unohdan tällä kertaa.
Ja vaikka häntä haukata
ei rantakäärmeet tohdi,
hän alkaa pakoon laukata,
ei siinä pitkään pohdi.

Alla pilvien verenkarvaisten lensi ääneti lintuja itään,
meren rannalla oli niin hiljaista, ei kuulunut yhtään mitään,
ja hiekassa jäljet hirmuiset hän näki paikassa, missä
oli brontosaurus kai kulkenut, vai - kissako väijyksissä?
On aika kotiin palata,
hän tuumi mielessään,
vaan - turha sitä salata -
mieluummin sentään jään.

Nyt merta ei missään nähnyt hän, sitä ollut ei ollenkaan,
vesi kaikki pois oli virrannut, ties minne rakoon maan.
Vain pohjaton kuilu avautui ihan jyrkän seinämän alta,
se näytti hurjalta - mutta myös niin kamalan kiinnostavalta.
-Kuka olisi uskonut laisinkaan,
innoissaan Sanna huusi,
mitä näin aikaan saisinkaan,
on maailma kuin uusi!

Ja vielä muutakin kokea sai Sanna päivemmällä,
ihan kummannäköisen seurueen hän tapasi tiellä tällä.
Ne mukaviakin olla voivat, Sanna tuumi, joskaan
näköä niiden oikeaa en tietää saa kai koskaan.
Niistä vain yksi ainoa
"Hei, Sanna!" sanoi tälle,
vaan kolme muuta, kainoa,
vetäytyi syrjemmälle.

-Naamiaisiinko matka, vai, kun on tuo asu yllä?
kyseli Sanna. -Ei, me vain olemme kävelyllä.
Marjoja piti poimia, tavata vanha tuttu,
vaan aikaa sitten me eksyimme ja se on kurja juttu.
Otus pieni vinkui: -Väsittää.
-Pannikakkia, vinkui toinen.
Ei kukaan voinut käsittää
mitä tarkoitti puhe moinen.

Hemuli, Tiuhti, Viuhti ja myös koira pikkuinen hemulin
nyt jäivät Sannan luokse kuin saivat juttukumppanin.
Sanoi hemuli: -Täällähän kaikki nyt on aivan väärin mennyt,
ovat maisemat muuksi muuttuneet, minä tunne niitä en nyt.
Väärinpäin, katsos mokomaa,
lentävät linnut noin,
hassusti peittyy koko maa
keltaisin mustikoin.

Viuhti vinkui: -Viirin se kaikki on, kimalan viirin onkin!
Se virmaan aikaansaannista on pahan hengen jonkin.
Vaan Sanna mutisi: -Anteeksi, olen vastuussa asiasta...
minä... ruohikolle vain istahdin, ja... se sattui äsken vasta...
Mutta äkkiä - kamala pamaus!
Jyly, jyrinä kajahtaa,
ja kaikki valtaa lamaus,
kun järkkyy sininen maa!

Joku tuolla nyt juosten lähestyy, kiiruhtaa täyttä laukkaa
ja kiljuu: -Häntäni palaa, voi, auttakaa Nipsu-raukkaa!
Ja hattivatitkin satamäärin jo pakoon tiensä suori.
Hemuli huusi: -Väärin! Tuo on väärä tulivuori!
-Voi polttivaista valkiaa!
hädissään ähkyi Tiuhti.
-Maailma halki halkiaa,
voi hirmi! vinkui Viuhti.

Kun Nipsu saatiin rauhoittumaan - näet hän huusi kovimmin -
koko joukko lähti kiireesti kohti lounaista tietenkin,
sillä siellä asuivat ystävät, koko muumipeikkojen perhe.
(Vai asuivatko he kaakossa ja sattuikohan nyt erhe?)
Vain hetken vuori jyrisi
ja hetken tulta syöksi,
sitten se hiljaa hyrisi
ja vaipui uneen yöksi.

-Minä palellun, Nipsu valitti, ja väsyin jo meteliin tähän!
Ja Tiuhti ja Viuhti taas puhuivat sitä omaa kieltänsä vähän:
-Voi pileltaa, mennään kitiin nyt, siellä idottaa toti lämmin!
Muut kaikki miettivät miksi he eivät voi puhua selkeämmin.
Sää kylmeneekin samassa...
Ken löytää kotiin enää!?
On olo ihan maassa
Kun nuha kiusaa nenää.

Lumituisku alkoi, se yltyi vain kun koitti hämärän hetki,
ja hemuli huusi: - Se väärin on, tämähän on kesäretki!
Tuolla varjo hirmuinen häivähti ja hävisi kuin maan rakoon,
ja hemulin koira hädissään hiipi Sannan syliin pakoon.
Taivaskin pian pimeni
ja vinkui viima jäinen.
Se koira sanoi: - Nimeni
on Surky Yniäinen.

Oli keittoa jäänyt keittämään mäen suojaan ystävää kaksi;
sipulista ja ruusukaalista se tuli vain paremmaksi.
-  Ihin ihanaa! Tiuhti kiljahti; sanoi hemuli siihen: - Ai,
nyt alan vähäsen ymmärtää että keittoa tahdotte kai.
Ei Nipsun häntää palella,
se tuleen syttyy jälleen,
saa Sanna vettä valella
hännälle ystävälleen.

Ihan liikaa keittoa syötyään he kävivät nokosille;
ei kohteliasta ollut se kai, vaan minkäpä mahtoi sille.
Tulen ääressä Nuuskamuikkunen ja Tomppa korttia lyövät.
Sudet myrskyssä kuorona ulvovat - mitä jos ne jonkun syövät?!
Kun Nipsu yöllä ripulin
sai siinä nuotiolla,
hän sanoi: - Syy on sipulin,
se taisi raakaa olla!

Kun aurinko koitti taas aamulla, oli kaikki valmiita matkaan.
Toki Nipsua hiukan tökkiä sai - miten muutamat nukkuvatkaan!
He eteläkaakkoon kulkivat (Nuuskamuikkunen neuvoi näin),
vaan paikka kumma ja uhkaava oli kohta edessäpäin.
Ja silloin Surku vinkaisi
äänellä karmealla
ja heti pakoon pinkaisi
kuin tuli hännän alla.

Se pelkäsi rosvojen väijyvän sivuteillä synkillä näillä
- ja jossakin Jokin jo läähättää heidän kaikkien kantapäillä -
ja silloin kulku vauhtia saa, nyt ei juoksua mikään estä.
Vain Nipsu huusi: - Odottakaa, minun vatsani ei tätä kestä!
Nyt loppu häämöttääkö jo?
Vieläkö tuo koski mukaan?
Viimeinen säe tääkö jo:
ei uida osaa kukaan!

Taas Jokin hiipii, lähestyy... saavuttaa heidät juuri!
Kun itse kovin pieni on, kauhistaa kaikki suuri...
Ja samassa, kun Jokin hyppyyn kyyristyy - niin kas,
avuksi saapuu ilmapallo punaraidakas!
- Äkkiä tänne! Toimikaa!
kapteeni huusi heille.
- Toisenne mukaan poimikaa,
nyt noustaan ilmateille.

Oli Surku joukosta viimeinen joka häntänsä mukaan veti.
Tosi hirmun kynsistä päästiin näin, sen kaikki näkivät heti.
Ja Tuu-tikki - hänhän se olikin - otti suunnan päin meren rantaa
käsin vakain ja varmoin hän ohjasi ja antoi tuulen kantaa.
Jo meri näkyi edessä,
ja sille hurrattiin.
Vaan kohta ollaan vedessä -
hemuli painaa niin.

- On pakko kuormaa keventää, Tuu-tikki sanoi tiukkaan,
taskuista kivet viskatkaa pois kaikki, viime hiukkaan.
- Voi, minun jalokiven! kiljahti Nipsu tähän.
- Ne verrattuna hemuliin painavat perin vähän!
Jos Nipsu kuinka huutikin
kivien perään, niin
toteutui käsky Tuu-tikin:
ne alas heitettiin.

Nyt pallon kuorma keveni, se leijui vuorten lomaan,
ja pian purjehti se laaksoon aurinkoiseen, somaan.
Surkukin yltyi haukkumaan ja heilutti myssyänsä,
vaan pian se nolona vaikeni ja oli häpeissänsä.
- Maitia, Viuhti voivotti,
kauhian suuri kanni!
Ja siihen Tiuhti toivotti:
- Kahvia saakiin Sanni!

- Hei, ilmapallo on tuolla, hei! käy huutamaan laakson väki,
ja muumipappakin katoltaan sen kiikarillaan jo näki.
Ja kuistilta vilkuttaa muumimamma yhtyen iloon tuohon.
Jopa entistäänkin heleämpää on vihreys piharuohon.
Käy lasku mutkattomasti:
on kukkapenkki alla.
Ja Sannan kissa somasti
taas nukkuu seinustalla.

Sievästi Sanna tervehti ja niiasi syvään kovin;
oli tunnelma ylen juhlallinen, kuin keskellä kuninkaan hovin.
Vaan silloin huudahti pikku Myy: - Ihan pöhkö on ystävänne,
kuin jostakin tyhmästä kirjasta se olisi tuotu tänne!
Jo kuului Viuhdin vikinä:
- Mii höpsi kiusaa meitä.
Hei, kaikki! Luulin, ikinä
en inää näe teitä!

Tietysti sitten juhlittiin, se tapana heillä on aina
(ulkona juhlat arkena, salissa sunnuntaina).
Kun ilta yöksi tummeni niin Sanna sanoi: - Nyt
on meidän kotiin mentävä - kissa on väsynyt!
Oliko missään järkeä?
Ei tienneet sitä hekään;
vaan ei se tieto tärkeä
kai liene kenellekään.


San. Tove Jansson
Suom. Panu Pekkanen
Ei sävelletty

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Hemulin runo

Kysyn, mi on onni – illan hiljaisuutta,
lämmin puristus tassun eikä muuta –
on onni purjehtia poies, jättää rannan muta,
ja meren suuri rauha sielussansa tuta.
Ah, mi on elämämme – se on uni vain,
suuri kumma virta välissä kukkulain.
Polulta eksyn, itseni araks tunnen –
mitä tehdä, kotia löydä kun en?
Elämän moninaisuus painaa niin kuin taakka.
Puristu tassuun, peräsin – odotan siihen saakka.
Hemuli, Muumilaakso joulukuussa.

San. Tove Jansson
Suom. Kaarina Helakisa
Ei sävelletty

Hemulens dikt

Jag frågar, vad är lycka - kvällens frid,
en tryckning av en tass och intet mera -
att segla ut ur gyttja, säv och vass
och havets stora frihet estimera.
Ach vad är livet, livet är en dröm,
en stor och mycket egendomlig ström.
Jag känner ömhet på den vilsna leden
men jag vet inte vad som jag ska göra med den,
och världens mångfald trycker som ett lass.
Jag längtar efter rodrets fasta tryckning i min tass.
Hemulen, Mumindalen i december

San. Tove Jansson
Ei sävelletty

Majakanvartijan runot

On autiona meri
kuu loistaa taivaalla
ei neljään pitkään vuoteen
ole näkynyt purjetta.



Kolmantena lokakuuta
on syntymäpäiväni päivä tää,
muttei vierasta ketään näy.
Sade vain kattoon ryöppyää,
lounaasta tuuli käy.



San. Tove Jansson
Suom. Laila Järvinen
Ei sävelletty

Fyrvaktarens verser

Det är så tomt på havet
däröver månen står
där gingo inga segel
på fyra långa år.



Den tredje oktober.
Det är min födelsedagsfest
men ingen finns som firar den
och vinden blåser från sydväst
och det är regnväder igen.



San. Tove Jansson
Ei sävelletty